Kolmekymmentä vuotta olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti opiskellut. Työn ohessa, päätoimisesti, oppisopimuksella, kurssimuotoisesti, hiukan olosuhteiden pakostakin ja hyvin paljon vapaaehtoisesti. Luulisi, että tuossa ajassa olisi jo oppinut jakamaan aikansa tehtävien mukaan ja hyvissä ajoin varmistamaan, että kaikki tarvittava tulee tehtyä aikanaan ja ettei sitten viime hetkellä huomaisikin että ai joo! Niin tuokin piti. Ja tuo. No ei kai tuota sentään – ai jaa. No.

Man skulle faktiskt tro att man skulle ha lärt sig bättre än att på sista minuten börja springa runt och leta efter saker och ting. Efter trettio år i skolbänken skulle man tro det, eller? Visst. Och jag kan inte ens skylla på kaoset i arbetsrummet eftersom Antti har tämjt det genom att packa alla mina underliga grejer och högar med papperslappar och annat smått (skräp)  prydligt i nätta pafflådor. Så att det kan jag absolut inte göra. Men vad är det då?

Ehkä tästä voi jo pikku hiljaa vetää johtopäätöksiä? Että saadakseni jotain aikaan on ensin saatava aikaan pieni (hallittu) kaaos. Niinhän se on, että kun adrenaliini oikein virtaa, ovat kaikki aistit valppaimmillaan ja päätöksiä pitää tehdä nopeasti. Sitten ei enää ole aikaa turhia jahkailla, vaan pitää toimia. Tehdä se mitä tehdä piti. Jos jäi viime tinkaan niin sitten se hoidetaan alta pois.

Kai sitä tässä iässä sitten jo itsensä tuntee. Ja on tässä kehityttykin, enää ei kaikki jää siihen viimeiseen iltaan. Toiseksi viimeiseen vain. Huomenna pakaasit auton perään ja viimeisen näyttökokeen teoriapäivää kohti. Kyllä se siitä. Sempervivum!

Edit 30.9. Kyllä saa jännittää ihan loppuun saakka, tuleeko se viimeinen tavu flo-ris-ti -sanasta lokakuun 16. päivä vai pitääkö vielä tunnistaa lisää kasveja. Ja toki muutkin teoriaosuuden tehtävät voivat valmistumisen siirtää. On tää jännää. Mutta niin sen toki pitääkin!

Share: